Yskin aamuisin nykyään enemmän kuin vielä polttaessani - heti herättyäni köhin yli kahdenkymmenen vuoden karstaa pala kerrallaan ulos. Vaikkei se miellyttävää ole, itse yskiminen, on pöntössä killuva musta lieju henkisesti tärkeä osa tätä taistelua; jotakin todella tapahtuu sisälläni. Ja oletan, että yskökset taukoavat siinä vaiheessa, kun se asvaltin raaka-aine on poistunut lopullisesti keuhkoistani.
Maailma haisee. Ja tupakka varsinkin. Hajuaisti ei palaudu kertarysäyksellä, vaan hiipien. Ensin haistat ympäristösi seistessäsi viemärin tuotosten keskellä, lähinnä vain vienona aavistuksena. Ja ennen kuin viikko lopettamisesta on täynnä, haistat toisella puolen kaupunkia sytytetyn tupakan. Jännä piirre tupakan hajussa on se, että tupakanpoltosta aiheutuva haju on edelleen lähinnä kiihottavaa, mutta tuhkakuppihajut ovat muuttuneet kamaliksi, jopa oksettaviksi. Tätä menoa muutun itsekin tupakka-fasistiksi, joka tuomitsee perinteisten syöpäkääryleiden käyttäjät.
Päästin aerobisen kuntoni nollalukemiin vuosien varrella, enkä ole ainakaan toistaiseksi havainnut merkittävää muutosta puuskuttamisessani. Tähänkin odotan kuitenkin jonkinlaista päivitystä, jahka tuo valkoinen saasta sulaa ja pääsen taas pyöräilemään. Pelkän nikotiinin kun en usko kuntoani syöneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti